Heinäkuisena sunnuntai-iltana kotiin saapuessa oli havaittavissa muutama selvä viite maajoukkuekarsintakisoissa kuvaamisesta: jumittava niska, tunne silmien madaltuvasta valovoimasta sekä kourallinen mustaa kumirouhetta kengissä.
Kisoja edeltäneen viikon tiedot turistikoirakiellosta olivat jo pakottamassa jättämään kuvaamisen karsinnoissa väliin, mutta muualta tullut pyyntö sai kuitenkin suunnitelmat vaihtumaan reissuun Turun laitamille. Matkat mukaan luettuna pyöreän 15 tunnin jäljiltä oli kertynyt “riittävä” määrä ruutuja ATT:n hallilta, joka oli paikkana uusi tuttavuus. Ennakkotietojen perusteella tilaa oli kehuttu hyväksi kuvaamisen kannalta – onhan heijastavilla valkoisilla seinillä yleisesti positiivinen vaikutus valoisuuteen.
Ennen kisatapahtumien käynnistymistä oli aamulla onneksi hieman aikaa kierrellä ympäriinsä hallissa, ja melko nopeasti tulikin jälleen todettua kiinteän optiikan käyttökelpoisuus. Turvallisen tuntuisilla valotusajoilla herkkyyttä olisi joutunut muussa tapauksessa nostamaan lähelle maksimia huolimatta koko päivän avoimina pidettyjen suurten ovien tuomasta lisävalosta. Itse hallin valaistus hoituu katon loistelamppuriveillä, josta seurauksena on jo edellisen kirjoituksen tapaan enemmän tai vähemmän satunnainen valon määrä kuvanottohetkestä riippuen.
Valon vaihteleva määrä ei tosin ole yhtä suuri ongelma kuin erot valon sävyssä, minkä kanssa tuli painiskeltua kuvia kehittäessä hieman tavallista enemmän. Vihreää sävyä jonkin verran heijastavan alustan ei voi väittää erityisemmin helpottavan luonnollisemman valkotasapainon löytämisessä. Näistä seikoista johtuen karsintakuvissa onkin havaittavissa sävyvaihteluita kuvien välillä, oikean sävyn löytyminen on jonkinlainen kompromissi kohteen ja ympäristön välillä. Aikaa voi hyvin käyttää muihinkin asioihin…
Mielenkiintoinen havainto kuvia selatessa oli myös kahden rungon toisistaan eriävät tulkinnat valkotasapainosta. Tuoreemmalla rungolla kameran itse haistelema lämpötila on paljon lähempänä luonnollista kuin vanhemmalla sotanorsulla. Tämän lisäksi lämpötilaa piti pudottaa järjestelmällisesti muutama pykälä kylmempään päin. Voisin kuvitella, että vihreä alusta tekee hallaa automatiikalle – valkoinen halli ja kohtalaisen matalalla olevat lamput nimittäin ainakin tekevät sitä kuvankäsittelyohjelmalle. Olen säätänyt oletusarvoisesti ohjelman säätämään kirkkauden niin, että huippuvalot eivät pala puhki. Lähes valkoisen pinnan hallitessa merkittävää osaa kuva-alasta tämä ei tietenkään ole hyvä juttu, koska kuvista tulee oletuksena muutaman aukon alivalottuneita ohjelman yrittäessä pelastaa kirkkaat seinät dynamiikka-alueen sisälle.
Jonkinasteisesta valittamisesta huolimatta kuvia ei suinkaan ollut mahdotonta ottaa, vaikka itse taidankin vielä suosia halleja, jossa luonnonvalolla on hieman suurempi rooli. Seuraava kuva on luultavasti vanhan kierrätystä ja tassut tukevasti maassa, mutta mielestäni se sopii tähän paikkaan puolustamaan kiinnostavampia olosuhteita:
Kirjoituksen loppuosa lienee hyvä omistaa vähemmän tekniselle näkökulmalle.
Agility on kieltämättä jännittävä laji. Muutaman kisan radan reunalta seuranneena vähänkään merkittävämpi tapahtuma luo kyllä omanlaisensa tunnelman ratkaisuratojen ollessa käsillä (huolimatta nautitusta tai nauttimatta jääneen lounaan koosta). Tämän kyllä huomaa kameran takanakin, mikä puolestaan vaikuttaa kuvien onnistumiseenkin, valitettavasti. Kuitenkin juuri nämä kuvat ovat niitä, joissa tunnelma tiivistyy ja on vielä myöhemminkin kaivettavissa kuvan avulla esiin. Juuri tämän takia voisi kuvitella olevan hyödyksi, jos pystyisi unohtamaan lajin seuraamisen jännityksen, ja kuvaamaan kylmän analyyttisesti. Toisaalta tämä ajattelutapa on itsessään jonkinlainen paradoksi, sillä juuri lajin tuottama jännitys on se tekijä, minkä ansiosta huippukohtien kuvista tulee (jos tulee) muistettavia, jos ei muuta niin kuvaajalle itselleen.
Yleisö tuo myös jännityksellään oman haasteensa kuvien onnistumiseen. Maksien finaaliradan loppupuolella radan vartta koristi lukemattomat tyhjät retkituolit omistajien seuratessa suorituksia seisaaltaan. Aidan ja katsojien välissä liikkuminen kameran kanssa (adidas-zoom) ei ole mahdollista , eli vaihtoehtona oli poimia tilanteet yleisön takaa. Laatuun tällä on luonnollisesti negatiivinen vaikutus, mutta kuva kuitenkin on parempi kuin ei kuvaa.
Tulevaisuudessa on siis syytä olla röyhkeämpi, joten pahoittelen jo etukäteen etuilua 😉
Lopuksi vielä kenties sunnuntain lennokkainta menoa viime vuoden maksien mm-staroilta J.o.:lta ja Yokolta.
Kiitokset järjestäjille hienosta tapahtumasta! Tämä porukka lennätetään Itävaltaan, jos mitään ihmeitä ei tapahdu.
