Otsikosta huolimatta viikonloppuna ei tullut maisteltua oluita. Sen sijaan sunnuntaina vierähti muutama tunti Purina-areenan remonttikohteessa. Työvälineinä oli tosin sahan ja vasaran sijaan perus-lasitavarat.
Päivä oli selvästi hyvin valittu Itä-Helsingin agilityurheilijoiden kilpailutoimikunnassa, koska päivällä vallitsi toista (ja luultavasti viimeistä) kertaa auringonpaiste marraskuun jälkipuoliskolla, ja purinan ikkunoista matalalta paistanut aurinko loihti tummiinkin kisaajiin väriä.
Paikalla tuli kuvattua enimmiltä osin maxi-kolmosten molemmat radat sekä kaksi pienempää kokoluokkaa ykkösten ensimmäiseltä radalta. Ensimmäinen rata osoittautui haastavaksi, koska kierroksen jäljiltä taululle saatiin vain yksi nollatulos. Samassa kisassa ratkaistiin myös beauceronien rotumestaruus. 
Ylläolevan tyyppistä kuvaa tuli metsästettyä useamman koirakon kohdalla, kun pussin ulostulo oli kerrankin mainiossa paikassa ja suunnassa. Varsinkin nopeimpien koirien kohdalla kuvan ajoitus on melko haastavaa, sillä toisin kuin putkessa, koiran etenemistä ja singahdusta pussin seasta on huomattavasti vaikeampi ennakoida tarkasti. Lisäksi pussi avautuu kerrasta riippuen hieman eri tavalla, joten kohta missä koira tulee näkyviin vaihtelee. Suuren aukon kanssa oikea tarkennus pitää arvata oikeaan kohtaan, jotta arviolta parin kymmenen sentin terävyysalueessa olisi jotain kiinnostavaa. Lopputulos pussikuvista vaihtelee paljon, mutta muutama ruutu sentään jäi säästettäväksi.
Mineissä radalla oli mukana tarmokas kaveri, joka varmasti kuuluu pienimpiin radalla näkemiini koiriin. Ainakaan putkeen mahtuminen ei tule olemaan ongelma, päin vastoin kuin vähän isommilla tanskalaisilla 🙂
Iltapäivällä auringon siirryttyä paistamaan seuraaviin risukasoihin suurin osa medien radasta tuli käytettyä kokeiluihin pitkillä valotusajoilla. Netin syövereissä on ollut keskustelua siitä että agilitykuvissa ei ole vauhdin tunnetta kun kuvataan lyhyillä valotusajoilla. Agilityyn verrattuna kyseinen kuvaustekniikka ei ole mikään ongelma esim. autourheilussa, jossa radalla etenijät pysyvät (suurimman osan ajasta) saman muotoisina. Juoksevassa koirassa ei taas ole kovin montaa kohtaa, jotka pysyvät kuva-alassa paikallaan.
Paremmin “vauhtikuviin” soveltuukin hyppyesteet, joissa koiran muoto muuttuu vähemmän. Sopiva valotusaika on lähinnä makuasia. Tosin tietyn rajan yli pitää selvästi mennä, jotta kuvasta ei tule pelkästään epäterävä tai tärähtänyt vaikutelma. Allaolevassa kuvassa valotusaika on ollut 1/40 s, mikä pidemmällä polttovälillä toimii melko mukavasti.
Pitkä kisapäivä oli ilmeisesti sujunut kokonaisuudessaan hienosti, vaikka kisakirjeen mukaan tapahtuma oli varsinainen agilitymaraton. Kiitokset I-HAHille maukkaasta mokkapalasta!
